Tie ajatuksiin - Tarinoita Oulun hämärästä kauneudesta - Osa 2: Saapuminen

 

Osa 2: Saapuminen

Mulla on pelkkä menolippu Ouluun. Siellä odottaa uusi työ kaupassa. Ai että mä oon innosta piukeana ja jonkinmoinen kingkong putosi niskasta, kun jätin sen takapajuisen pikkukaupungin taakse. Pakkasin tavaroita useana päivänä ennen kuin kesä oli edes kunnolla. Niin innoissan olin. Porukat suhtautui ratkaisuuni nihkeästi, mutta lähtöpäivän lähestyessä yhä ymmärtäväisemmin. Totta kai he halusivat, että jäisin ja suorittaisin lukion paikan päällä loppuun. Olin samaan aikaan katkeroitunut Kauhavalle, mutta uhmakkaan innostunut muutosta Ouluun. Kaverit Kauhavalla oli kannustavin mielin, mutta mitään ei jäänyt hampaankoloon. Loppukesästä päätin pitää pienimuotoiset läksiäiset Ojutjärven rannalla, kun keksittiin ottaa kaljaa ja muuta kivaa lähtöni varjolla. Nämä olivat myös kesän parhaat uimakelit. Tällaisia iltoja jää toisaalta kaipaamaan, mutta tämä ei ole arkea vaan pelkkiä kohokohtia, joiden päättyminen tuntuu aina uuteen päivään herätessä suurelta harmaudelta. Kun tiemme erkanivat, teimme kopot. Aamulla vituttaa vaikka ei ois mitään tehnyt. On vain yksinäistä.

Perheeni saatto mut asemalle. Varsinkin äiti oli haikea, mutta porukoista ymmärsi, että tulisin pian takaisin. Käyn toki, mutta tuskin hetkeen. Ostin kaupasta matkaan Saarioisten mikropizzan, jonka söin kylmänä sekä puolitoista litraa Pepsiä. Puolet matkasta meni hyvillä fiiliksillä puhelinta selaillessa ja hyvää romaania lukiessa. Vaikka söinkin roiskeläpän, niin puolet matkasta meni ravintolavaunussa lohisoppaa syöden ja isoa olutta nauttiessa. Aurinko paistoi ja Etelä-Pohjanmaa hiipui yhä nopeammin taakse. Edessä tuntuu olevan aivan uusi elämä, jota kohti mä meen ihan fiiliksissä. Join vielä toisenkin oluen, minulla oli aurinkolasit päässä, enkä malttanut jättää ravintolavaunua. Joku oli jättänyt myös vanhat Ilta-Sanomat pöydältä, jotka joutessani luin samalla olutta nauttien. Puhelinkin latautui.

Saavuin Ouluun. Ketään ei ollut vastassa, koska en tuntenut paikkakunnalta ketään. Tunne oli kuitenkin erinomainen, koska elokuinen keli oli mitä parhain. Join pohjia pepsipullostani. Minulla oli vain normaali vedettävä matkalaukku ja reppu mukana. Matkaa oli vajaa 300 kilsaa.

Oulun rautatieasema on vaikuttava vanha rakennus. Se on avattu vuonna 1886. Sisältä löytyy vanhoja puupenkkejä ja sisustus on oikein retro lipputoimistokyltteineen. Siellä on R-kioskia ja kaikkea, vaikka rakennus onkin pieni. Otin mukaan take away-kahvin ja lähdin käveleen linja-autoasemalle. Rautatieasema onkin oikein valokuvauksellinen sisältä ja ulkoa. Sen on tiettävästi suunnitellut mies nimeltä Knut Nylander, muttei se oo ihan satavarma, mutta vahvasti näin. Vierestä löytyy myös vuonna 1929 rakennettu asemaravintolarakennus, joka on ihan hieno rakennus sekin. Sieltä löytyy nykyään ihan hieno putiikki täynnä käsitöitä ja matkamuistoja sekä kahvio.

Ravintolan vierestä laskeuduin asematunneliin. Olen joskus käväissyt myös Helsingin vastaavassa, joka on tosi iso, mutta kusinen ja täynnä epämääräistä porukkaa. Tämä ei ole mikään yhä suuri maanalainen kaupunki täynnä oheispalveluita vaan menee pelkästään radan ali. On tännekin varmasti kustu, sitä en kiellä. Tänne ei silti alamaailma pääse yhtä hyvin piiloon, koska läpikulkua on kokoajan tämän lyhyen matkan ajan. Tunneli on myös kevyen matkan väylä ja myös pyöräilijöitä kulkee kaiken aikaa. Siitä päästäänkin siihen, että Oulu on tunnetusti pyöräilykaupunki. Tää on myös talvipyöräilyn luvattu maa. Träfiikki on kuitenkin mukavan hiljaista versus suurkaupungit. Saan kävellä kaikessa rauhassa tunnelista Raksilan puolelle. 

Kävelin portaita ylös linja-autoasemalle. Tämän kokoisessa kaupungissa luulisi olevan hyvä matkahuoltopalvelu. Kuinkas ollakaan. Ilta on mitä parhain ja tää koko paska on menny kiinni jo kuudelta! Eikä ole edes viikonloppuisin auki! Tän kokoisessa paikassa, missä busseja liikkuu, niin asiakkaista ei pidetä huolta yhtään! Onneksi ei oo talvi, jokuhan saattaisi jäädä ilman paikkaa missä lämmitellä. Tää kiinteistökin haisee ulkoa sanonko mille! Rakennus on ollut käytössä vasta vuodesta 1983, mutta loppu lienee lähempänä mitä alku. Kyllä tässä näemmä koittaa samassa puljussa joku yksityinen kahvio sinnitellä. Kiitos hälle, mutta onnekseni otin pikkupurtavaa jo ärrällä. Täytynee hankkia infoa tästä kulttuuripääkaupungista muualta.

Otin hotellihuoneen vuonna 1989 rakennetusta hotellista rautatieaseman lähellä Asemakadulla, kunnes saan avaimet vuokrakämppään. Tuon ajan arkkitehtuuria on valtaosa Oulun keskustasta, josta valtaosa pommitettiin toisessa maailmansodassa. Toki viime vuosina on rakennettu lisää kerrostaloja ja varsinkin korkea rakentaminen on ollut suosiossa. Rautatieaseman vierestä löytyy myös uusia kerrostaloja ja niiden viereen on rakennettu myös tunnelia varten entistä kivikukkoa jäljittelevä rakennelma. Kivikukko rakennettiin toisen maailmansodan aikaan junansuorituspaikaksi, mutta entinen purettiin asuinrakennusten tieltä muutama vuosi takaperin.

No mutta, hotelliasia on hoidossa. Koska on niin myöhä, ettei edes bussiasema ole auki, niin pitäisi tässä illasta lähteä katsomaan Oulun meininkiä. Hotellin lähellä on paljon baareja, mitkä tarjoavat niin tanssia, karaokea kuin snookeriakin. Esimerkiksi jatkosodan aikaan vuonna 1941 valmistuneessa Valkealinnan talossa sekä sen läheisyydessä on useampi perinteinen kapakka, kuten jo vuodesta 1942 asti toiminut Sarkka. Talossa on myös optikkoliike. Talo on kuitenkin paremmin tunnettu Paska Kaupunni -kirjoituksestaan, jonka joku neropatti kirjoitti 1980-luvulla Kauko Röyhkän Paska kaupunki -kappaleen innoittamana painovirheellä. Tämä niin sanottu painovirhe on jäänyt vavasti elämään oululaiseen kulttuuriin ja identiteettiin. Tekstiä on sotkettu yli kolme vuosikymmentä useaan kertaan, mutta korjattu alkuperäiseen kirjoitusasuunsa aina uudelleen. Nykyään tämä halutaan myös suojella. Kaikkea sitä, mutta kuitenni.

Istuin alas eräälle terassille ja tilasin ison oluen. Ilta oli kaunis. Tunnen olevani nyt uudessa isossa kaupungissa, missä odottaa uusi loistokas elämä. Näin minä tunnen. Uutuudenviehätys on maksimissaan. Olen fiiliksissä. Kylmä kalja valuu kurkusta alas ja hiilihapot kutittavat kieltäni. Tästä alkaa uus elämä. Fuck yeah.

Jussi Uusitalo

Tie ajatuksiin - Tarinoita Oulun hämärästä kauneudesta - Osa 1: Lähtö

Osa 1 - Lähtö

On kesäkuun ensimmäinen päivä. Mun lukion toinen lukuvuosi Kauhavan lukiossa on just päättynyt. Meillä oli kavereiden kans eilen ihan hyvä meininki. Oli hieno aurinkoinen sää ja lämmintä vettä Ojutjärven uimarannalla. Kyllä kuulit oikein. Täällä Kauhavalla on kuin onkin sentään kärpäsenpaskan kokonen järvi. Wikipedia kertoo, että järven pinta-ala on 56,7 hehtaaria ja rantaviivan pituus 4,7 kilsaa. Ojutjärvi on luonnontilainen hummuspitoinen järvi. En ala jaarittelemaan tästä enempää. Toinen lukuvuoteni on nyt purkissa ja mentiin sen tietyn porukan kans uimaan koulun päätteeksi. Otettiin enemmän tai vähemmän alkoholia tän pikkukaupungin ainoalla rannalla. Täytin helmikuussa 18, joten mulla oli ikää ostaa kaljaa. Osalla kavereista oli vanhempia kavereita, joilla he saivat viinaa Alkosta.

Mun nimi on siis Jussi Uusitalo. Olen kauhavalainen 18-vuotias miehenalku ja päätin just toisen lukiovuoteni. Kauhava on noin 16 000 asukkaan kaupunki Etelä-Pohjanmaalla. Tykkään kirjoitella tätä päiväkirjaani. En tiiä mihin tyyliin kirjoittaisin asiat tälle alustalle. Olen niin sanotusti aito härmäläinen ja pohjalainen, mutta mietin silti miten tätä kirjoittaisin, jos joku vaa eksyis lukemaan tätä. Olen hyvä äidinkielessä, mutta tuntuu ihan pöljältä jos alan tekemään tätä jollain kirjakielellä, koska eihän kukaan normi ihminen puhu sillä tavalla miten meitä opetetaan. (Pöljä, onpa pöljä sanavalinta, mutta mietin tätäkin kun sana piti valita.) Musta tuntuu kuitenkin paremmalta, etten ala ristus sentään korvaan deetä ärrällä tai niin pois päin mikä meidän murteeseen tyypillisesti kuuluu. Koitan pitää tämän vaan mah(r)ollisimman selkeenä puhekielenä.

Palataan muhun. Lukuvuoteni on just päättynyt ja mulla on aika vitunmoinen krapula. Aamulla oli pakki ihan sekasin ja piti käydä oksentamassa. Päättäreitä varten ostetut sikaritkin tekee olosta entistä huonomman. Asun vielä porukoilla ja mulla on pari vuotta nuorempi pikkuveli. Porukat on semi konservatiivisia kepun äänestäjiä, mutta ihan asiallisia perusluterilaisia. Mä oon ainakin omasta mielestäni vähän modernimpi ja erosin kirkosta heti kun täytin 18. Tulin kotitalooni aamuyöstä. Mua huudettiin kaheksan aikaan aamupalalle, mutta en pystynyt nousemaan sängyn pohjalta. Pystyin sitten puolenpäivän aikaan kampeaan itteni ylös lämmittämään jo jäähtynyttä puuroa ja paistamaan munia. Sain kuunnella isännän vittuilua, vaikka kaikella rakkaudella hän tekeekin niin. Pikkuveljeni täyttää pian 16, mutta ei hänkään ole niin puhdas pulmunen. Itse asiassa hän on ikäistensä piireissä niitä pahoja poikia ja melko eri puusta veistetty mitä ite oon. Ei silti mitään äärimmäistä, vaan melko perinteisellä "pojat on poikia" -mentaliteetilla.

Istun sohvalla ja mietin syntyjä syviä. Tiedän, mitä krapula tekee mielelle ja asiat päässäni saattavat saada suuremmat mittasuhteet. Silti mietin, mitä hittoa mä oikein teen täällä. Tää on pieni konservatiivinen kaupunki keskellä Härmää. Mulla on ympärillä ihan ok määrä ihmisiä, mutta nyt kun lukuvuoden päättäjäisetkin ovat ohi, olen hyvin ulkopuolinen. Nään välillä joitain muutamia, mutta en säännöllisesti. Mulla on kesäksi tiedossa töitä K-Marketissa ja tiedossa ihan ok määrä tunteja. Vaikka asiat saattavat saada nyt isommat mittasuhteet, mulla kasvaa ajatus päästä joksikin aikaa pois tästä kylästä. Saan kesätöissä sen verran massia, että pääsisin alkuun jossain muualla. Olen käynyt usein Seinäjoella. Se ei ole tarpeeksi iso ja sivistynyt paikka. Vaasakaan ei tunnu hyvältä. Täällä on rautatieasema, joten voisin mennä jonnekin minne juna vie. Tampere? Helsinki? Oulu? Kuulostaa lupaavalle. Taidan kuitenkin hoitaa nää reilu pari kuukautta kaupalla ja lähen sitten. Lukiota on jäljellä vielä vuosi, mutta pakko pitää breikkiä. Musta ei tunnu nyt hyvälle täällä. Haluan nähdä isomman maailman, johon mahtuu enemmän kaltaisiani tyyppejä.

No mutta. Tehdäänpä tehän väliin sellane aikahyppy mun alkukesästä vähän pidemmälle. Sillä tavalla se mun kesä alkoi. Toivuin krapulasta henkisesti parissa päivässä. Kaupalla on ollut ihan kivaa touhuta. Olen saanut lukiolaiseksi ihan kelpo määrän työtunteja ja paljon vastuuta. Rauhasen Pasi on leppoinen esimies, joka on ollut reilu meitä työntekijöitä kohtaan ja ollaan saatu nauttia kaupan valmisruokatiskin ja salaattibaarin tuotteita veloituksetta. Keskenämme me työyhteisössä kutsutaan häntä kaikella rakkaudella Etu-Rauhaseksi. Voi vittu tää saattaa kuulostaa niin puujalalle, jonka keksimällä keksin. Ken tietää. Meillä on töissä erinomainen henki ja olen itse päällisin päin sosiaalinen, mutta en silti näe juurikaan työkavereitani vapaa-ajalla. Olen viihtynyt silti kovasti töissä. Koska kaupunki on pieni, meillä käy päivästä ja viikosta toiseen samoja asiakkaita. Se on sekä hyvä että huono asia. Se on kaupan kannattavuuden ja oman viihtyvyyden kannalta hieno asia, että asiakkaina on kiitollisia hyvänpäiväntuttuja. Kolikon kääntöpuolena on samoja hankalia tapauksia ja kylähulluja, jotka rasittavat mua aina niin perkeleesti. En saisi puhua asiakkaistani nimillä, mutta sanotaan Vanhasen Turo, joka tulee aina niin pahanhajuisena vittuilemaan ja tinkaamaan. Onko asiakas aina oikeassa? Ei vitussa ole. Häntäkin joutuu se kerran viikkon pariin patistamaan pitkään kotiin käyttäytymään. Sitten on paikallisia alaikäisiä, jotka yrittävät päästä kaljojen ja tupakkien kanssa kassan ohi sekä myös saada maksaa ostoksensa mun vuorollani. Syy koska olen heitä vain vähän vanhempi ja osa on myös samassa lukiossa. En ole näiden läheinen kaveri ja kuulen kesän loppua kohden vittuilua siitä, että en mukamas jeesaa mun kaveria. Teen vain työni, koska en myy alaikäisille. Sana kiirii ulos ja musta tulee joku kyrpä kesäapulainen. 

Tää kylä on niin perseestä ja haluan entistä enemmän pois täältä. Vaikka töissä on ihan kivaa ja mulla on muutamia vanhoja kavereita, tunnen että haluan uuden alun heti. Ihmettelen, miksi osa mun kavereista haluaa jäädä tänne johonkin peltotöihin, eikä jahdata omia unelmiaan. Sen sijaan riippakivenä on velvollisuuden tunne perheen elinkeinosta. Tätä ei varmasti moni allekirjoita, mutta tältä musta tuntuu. Ehkä en olekaan itse aito härmäläinen, vaan todellinen paikkani on jossain muualla. Kun meillä on tänä päivänä somet ja kaikki, niin tiedän ehkä paremmin mistä haaveilen. Olenko liian sivistynyt tänne? Joku tätä lukeva paikallinen haluaisi varmasti lyödä mua turpaan, kun tällä tavalla avaudun ja tyyliin kritosoin maataloutta ja kaikkea. Ei tarvitse ajassa mennä kauas taaksepäin, niin moraa tulisi varmasti edestä ja takaa. 

Kaverini täällä Kauhavalla ovat ihan jees ja olen tuntenut heidät pitkään. Ollaan nyt kesällä keitelty kahveja, jauhettu paskaa, heitetty läppää ja muutenkin pyöritty ympäri kyliä Samburgerin grillillä ja muualla. Syvää yhteyttä meillä ei kuitenkaan ole, enkä kovin paljon puhu omista tuntemuksistani. Osa on myös kasvanut vaikenemisen kulttuuriin, eikä avautuminen ole suotavaa. Mentaliteetti on klisheinen suomalainen pullo pöytään ja kaikki ulos. Ei saatana vaikka niin kävisikin, niin huolenaiheet ovat ilmanaikuisia ensimmäisen maailman ongelmia jotka liittyvät tyypillisesti auton vikoihin. Vaikka ympärilläni on ihmisiä, olen jossain määrin myös yksinäinen ja ulkopuolinen tässä härmäläisessä kuplassa. Olisi myös kiva jakaa enemmän omia tunteitaan ja löytää enemmän samanhenkisiä ihmisiä. Kaverinkaveri Saarisen Jesse tuli eräänä päivänä kesäkuun lopulla käymään kotikaupungissaan Kemistä. Mulle hyvänpäivän tuttu ja päätin sitten mennä kaverini Paakin Hannun kanssa Jesseä asemalle juna-asemalle vastaan. Jesse oli opiskellut Kemissä pari vuotta. Hän kuitenkin kertoi samalla käyvänsä paljon Oulussa ja kehui kaupunkia todella monipuoliseksi paikaksi. Oulussa on yli satatuhatta asukasta ja sinne on hyvät junayhteydet. Kun Jessen saavuttua mutustelimme pizzaa Kauhavalla, ajatukseni selkenivät.

Ei mennyt montaa päivää Jessen vierailusta, kun olin tehnyt päätökseni. Kesän edetessä ajatukseni kirkastui entisestään, kun pohdin isoja mestoja Suomessa. Päätin, että päiväopinnot lukiossa menevät jäihin ja vaihdan maisemaa. Oulu alkoi tuntua koko ajan houkuttelevammalta ja otin selvää kaupungista Jesseltä ja muualta. Kesätöissä luisti hyvin enemmän tai vähemmän. Puhuin asiasta myös porukoiden kanssa. Ne suhtautuivat hyvin nihkeästi, koska lukioni oli vielä kesken. Sanoin suorittavani opintoja etänä ja mahdollista on jatkaa myös neljännelle vuodelle. Isännän mukaan tämä on vain hetken mielenhäiriö ja menee pian ohi, mutta olen ajatellut asioita vakavasti päättäjäispäivästä lähtien. Isännän suhtautuminen asiaan voimisti vain tahtoani lähteä. Äitillä tulee ikävä, kuten aina, mutta itsenäistymisen aika tulee ennemmin tai myöhemmin. Elämä tässä pikkukaupungissa kyllästyttää, kun näen kaupalla pahoina päivinä, mutta säännöllisesti toistuvin väliajoin Vanhasta yrittämässä tehdä viinan ja paskanhajuisena esittämässä tärkeää sekä paikallisia jonneja koettelemassa rajojani. Samoin kaikenkarvaista, mutta konservatiivista porukkaa, joiden kanssa huumorimme ei kohtaa alkuunkaan. 

Olin pitkin kesää aktiivinen Oulun suuntaan. Lähettelin työ- ja asuntohakemuksia. Rakas pomoni Etu-Rauhanen kuuluu siihen porukkaan, joka jää kaipaamaan mua Kauhavalla. Hän olisi joka tapauksessa menettänyt minut lukiovuoden mukana, mutta Pasi päätti kuitenkin tukea mua muutossa ja suositteli mua lämpimästä kauppoihin Oulussa. Sain työpaikan oululaisesta kaupasta syyskuun vaihteesta alkaen ja näin myöhemmin myös asuntoasiat järjestyivät. Hannu ja muut paikalliset retkut olivat että tsemppiä, mutta meinasivat poiketa. Kannustavin mielin, mutta ilman suurta draamaa. Tein päätökseni. Jätin Kauhavan lukion fyysisesti ja ostin pelkän menolipun Ouluun. Iso city ja sivistys kutsuvat. Mua ei kiinnosta enää elää arkeani täällä. En malta odottaa elokuun loppupuoliskoa. Tunne oli vapauttava, kun asiat järjestyivät.

Jussi Uusitalo