Osa 3: Avaimet käteen
Olut Valkealinnassa sijaitsevassa baarissa oli hyvää ja ilta oikein ihana. Ennen kuin huomiset velvoitteet kutsuvat, halusin vielä kävellä torinrantaan. Jatkoin matkaa Letkunpuiston halki ja Pakkahuoneenkatua pitkin. Ohitan Isokadun pätkän, mikä vie valkeaan. En mennyt sisään, mutta näin paljon ison kaupungin paikallisia jonneja ja tyttöjä. Näennäisesti nuoret elämöivät keskenään, mutta kunnioittavat kuitenkin sivullisia enemmän. Puhun nyt vaan omasta kokemuksesta, koska mulle jäi yhä hieman paska maku Kauhavan paikallisista kaupalla. Valkean sijaan suuntasin rantaan päin ja ohitin näyttävän vaaleanpunaisen Puistolan talon, jossa on tiettävästi varsin laadukas hotelli ja ravintola. Hieman edempänä ohitan ruosteenvärisen Rotuaarin lavan ja hieman pidemmällä näkyy se pallo. Kun menen mäkeä alas, ohitan monenlaista etnistä ravintolaa ja baareja, joissa näyttää olevan jokunen ihminenkin.
Rantakatu on täynnä vanhoja kivitaloja, joista näyttävä on varsinkin Hugo Neumannin suunnittelema ja merikapteeni J. F. Petrellin rakennettuma, vuonna 1884 valmistunut uusrenesanssityylinen Uusi Seurahuone eli entinen Teräksen talo. Sen alakerrassa sijatsee Petrellin mukaan nimetty saluuna. Tulen torinrannalle ja koska elokuu on parhaimmillaan, näen paljon ihmisiä istumassa laiturilla. Tuntuu, että olen nyt kaupungin sydämessä. Tori on myös täynnä vanhoja upeita aittarakennuksia, joissa on useimmissa terassi auki ja täynnä ihmisiä. Päätän istahtaa hetkeksi toiselle oluelle eräälle terassille. Kokemukseni uudesta elämästä voimistuu entisestään ja tunnen tulleeni kotiin. Aurinko paistaa ja ihmisillä on kivaa. Vaihdan pari sanaa muutaman sivullisen asiakkaan kanssa ja kerron tulleeni junalla uuteen kotiin takapajuisesta (sori vaan) Kauhavasta.
Ensivaikutelma Oulusta ja varsinkin sen kauppatorista on mitä mainioin. Torilla silmiini pistää kuitenkin teatterin ja kirjaston laatikkomainen arkkitehtuuri. Surullisenkuuluisa on myös torihotellin rakennustyömaa, jonka rahoituksesta ja etenemisestä olen lukenut hieman ikäviäkin juttuja. Ei siitä sen enempää. Musta vähän vasemmalla nään kaupungin kuuluisimman maamerkin Toripolliisin, joka paikallisesti kirjoitetaan todellakin kahella ällällä. Sen vieressä on vuonna 1889 valmistunut kauppahalli, joka on viime vuosina remontoitu. Ei ole ihan samaa kokoluokkaa kuin muutamassa muussa Suomen kaupungissa, mutta asiallinen kyllä. Koukkaan istumassa hetken laiturilla ihailleen auringonlaskua ja lähden takaisin hotellia kohti.
Kun on pari olutta alla ja tehnyt pitkähkön junamatkan, mulla iskee kieltämättä pieni iltapalantarve. Koska tiiän miltä heset ja mäkkärit maistuu niin haluan ehdottomasti valita pienyrittäjän pitämän ruokamestan. Rotuaarilla vastaan tulee ihan asiallinen burgeripaikka, jossa ruuassa maistui rakkaus. Omnom pitää vielä lipaista majoneesit huulilta. Matkaa jatkaessa ohitan samoja liikkeitä, mitä myös muista Suomen kaupungeista löytyy. Valkean edessä nään taas jonneja ja muita vakiokalustoon kuuluvia paikallisia. Joltain oululaiselta poliitikolta pääsi kerran vähän epäkorrektimpi nimitys tällaisesta pullonsuusta juojaan, mutta en halua ottaa kantaa erään näkemäni herrasmiehen sielunmaisemaan. Empatiakykyni kuitenkin riittää ymmärtämään häntä, koska voin kutsua Vanhasen Turoa Kauhavan kaupalla jo varsin hyväksi tutuksi. En kuitenkaan vielä ikävöi häntä.
Valkeaa vastapäätä Kauppurienkadulla on Vanha paloasema, jossa on toiminut vielä vasta huippuravintola grilleineen ja sporttibaareineen, mutta valitettavasti ne lähti koronan aikana. Jatkan matkaa plaanaojan yli taas hotellia kohti. No enpä mee liian yksityiskohtaiseksi. Hyvää yötä. Vittu että on ihana laittaa nukkumaan täällä.
Ja sitten aikahyppy yön yli! Nukuin pitkään ja hartaasti, mutta kuitenkin aamupalan aikaan. Aamiainen oli ihanaa, kuten hotelleilla ympäri maailman perinteisesti. Munaa, pekonia, paahtoleipää, jugurttia yms kärkeen. Tästä herkkutaivaasta saan nauttia vielä viikonlopun yli, vaikka tämä lysti vähän maksaakin. Söin itseni sopivaan ähkyyn ja lähden tästä hoitamaan velvollisuuksia. "Velvollisuus", hitto mikä ikävä sana. Päivä on kaunis ja hoidan nämä asiat erittäin mielelläni.
Lähen eteneen hieman samaa reittiä kuin eilen Vanhan paloaseman ohi takaisin Valkean edustalle. Näemmä myös paikallinen vanhanenkin on heränny taas uuteen päivään ja nousuun. Mä jatkan eteenpäin. Uudenveroisella hyväkuntoisella aukiolla on myös tiernapoikapatsas, joka siirrettiin aiemmin uuteen paikkaan. Anttilaa ei valitettavasti ole enää täälläkään, kun tää hyvä kauppaketju meni konkkaan. Rakennuksessa toimii nykyään mm. eräs tunnettu suomalainen halpakauppaketju, mistä ei pahaa sanottavaa olekaan. Valoristetyksen toisessa päässä nään yökerhon. Tietenkin nyt tässä kävellessä suljettu, koska eletään päivää. Kuulemani mukaan siinä on yläikäraja 35 vuotta. Jes, ei vanhuksia, vaikka sekin vuosi tulee varmasti vielä eteen. Isokatua kävellessä vastaan tulee lisää baareja, joista osassa näkyy jo hieman ammattilaisiakin heränneenä uuteen päivään.
Hieman oikealla Albertinkadulla on grillikioski ja pizzeria, joista kapakkien kanta-asiakkaat hakee hiukopalaa. Nämä ovat Mannerheiminpuiston laidalla. Puisto uusittiin pari vuotta sitten, mutta ei tuo musta oo puistoa nähnykkään tollanen betoniaukio, ihan suht viihtyisä aukio silti. Marskinpuistoa "vartioi" uusi asuinrakennukseksi tehty tornitalo. Eteenpäin kävellessä vastaan tulee Kela, jonka läheisyydessä parveilee melkoinen määrä puluja. Tuosta eteenpäin alkaa Heinäpään kaupunginosa. Näissä maisemissa on vahvasti vaikuttanut muuan kirjailija Ari Paulow, joka on kirjoittanut tarinoita näiltä nurkilta. Site teen nyt itsekin, mutta olen nyt ohikulkumatkalla. Paitsi että, vasemmalla vastaan tulee pieni perinteikäs pubi, mihin haluan ehdottomasti pysähtyä yhdelle. Mikä jottei! Olen jo ihastanut uuteen kotiini, missä on alkamaisillaan ensimmäinen päiväni.
Nonni olut on juotu! Matka jatkuu ja vastaan tulee vanhoja ja uusia rakennuksia. Näkyvä on varsinkin uusi pyöreä tornitalo, mikä tuntuu omaan silmään erikoisuudentavoittelulle. Lähestyn Oulun keilahallia ja Heinäpään urheilukeskusta, missä näkyy paljon erilaisia liikuntapalveluja. Ehkä voisin täällä ruveta kuntoilemaan, ehkä. Katon joku päivä. Se kuuluisa joku. Urheilualue muuttuu teollisuusalueeksi ja saavun Limingantulliin.
Limingantulli on teollisuusalue täynnä erinäköisiä yrityksiä ja kauppoja. Sieltä pääsee Nuottasaareen, jossa on paperitehdas, joka on työllistänyt lukuisia oululaisia. Tehdasnäkymä ei ole kuitenkaan järin kaksinen mereltä tullessa eikä mennessä. Limingantullista lähtee myös Karjasillan suuntaan vuonna 1996 avattu Joutsensilta, joka on 560 pitkä silta. Se ylittää junaradan ja oli valmistuessaan Suomen pisin maasilta. Mutta jään nyt sillan tälle puolen hoitamaan asioita.
Sain nyt kuitenkin avaimet käteen kalustettuun asuntooni.
Jussi Uusitalo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti