Osa 5: Konflikti
Mitä voikaan pohjanmaalainen pienen kaupungin lukiolaispoika kuvitella tai odottaa muuttaessaan yli sadantuhannen asukkaan kaupunkiin? Mitä kaikkea se voikaan sisältää? Siinä missä vaikka suuren maailman suurkaupungit voivat oululaisesta tuntua mielessä megabilemestoilta, shoppailuparatiiseilta, isoilta piireiltä ja valtavalta julkisen liikenteen verkostolta, saattaa vielä pienemmästä pitäjästä tuleva oottaa Oulun kokoisesta paikasta edes murto-osaa tuosta. Itsekin olen odottanut suurimmassa hypessäni kunnon suuren maailman ja villin lännen meininkiä ja laajaa verkostoitumista versus Kauhava. Oon siinä mielessä onnekas, että olen pystynyt elämättämään itseni täällä työskentelemällä kaupassa ja olen osannut käyttää säästöjäni viisaasti.
Odotukseni ovat osittain täyttyneet, sillä Oulun kokoinenkin kaupunki tarjoaa paljon mahdollisuuksia. Perspektiiviä olen saanut vierailemalla jo Helsingissä, Tampereella ja joskus penskana Tukholmassa. Ei Oulu aivan näihin yllä, vaan se on kooltaan jotain Tampereen ja Vaasan väliltä. Keskusta on verrattain hyvin pieni ja sota on jättänyt myös vanhan rakennuskannan pieneksi. Julkisessa liikenteessä on vielä parantamisen varaa. Bussiasema on ihan perseestä ja aina iltaisin ja viikonloppuisin kiinni. Ajatella, että lentoasemallekin on vaikeat yhteydet ja sijaitsee entisen Oulunsalon kunnassa vajaan 15 km. Kansainvälinen lentoasema vieläpä. Sinne suuntaan saisi kehittää julkista liikennettä tai rakentaa lähijunan. Mun mielestä. En rupea politikoimaan, mutta sanonpa vaan vittuillakseen.
Syksyn ruska on kauneimmillaan lokakuussa. Olen asunut nyt Oulussa yli kuukauden ja viihtynyt yhä kalustetussa Heinäpään yksiössäni. Töissä kulkee kelvollisesti, mutta ajoittain ikävä on kuitenkin Kauhavan kauppaan. Jopa Vanhasta ja paria paikallista. Täällä ihmiset vaihtuu tiheään ja kiirettä on enemmän, mutta pärjään kyllä. Pleikkarin pelaaminen alkaa yhä enemmän puuduttamaan ja useampi sarja on katsottu läpi. Pieneksi uudeksi harrastukseksi olen ottanut jääkiekkopeleissä käymisen. Minulla ei ole entuudestaan varsinaista suosikkiseuraa Suomessa, mutta kotiseudullani on liputettu sekä vaasalaisia että tamperelaisia ennen kuin Pohjanmaan lippulaiva Vaasasta nostettiin pääsarjaan. Otin Pohjoisen ylpeyden nopeasti omakseni. Olen vieraillut pariin otteeseen myös kotikonnuillani moikkaamassa vanhoja kavereita ja kaupan väkeä. Huomaa miten hyvin porukka tuntee toisensa pikkupitäjällä, vaikka olenkin se erilainen nuori siellä. Oulussa voin toteuttaa itseäni ja arvomaailmaani hieman enemmän.
Olin juoksulenkillä Hiirosessa uusilla valkoisilla lenkkareillani. Oli kaunis ja hämärä syksyinen ilta, kunnes sattui konflikti ja astuin koiranpaskaan. Ei saatanan saatana! Miten voi näinkin pieni vastoinkäyminen tuntua tässä vaiheessa niin suurelta? Halusin vain vaihtelua puuduttuvaan päivääni ja nyt tällainen pikku paska meni pilaamaan senkin. Vedin kyrpä otassa lenkin loppuun ja kotona laitoin kengät heti käyttöönottopäivänä likoamaan. Tällä hetkellä tuntuu, että joku napsahti päässä ja todellinen syksy tuli elämääni. Olin vetänyt lenkin, mutta olen henkisesti väsynyt. Onko elämä sittenkään sen parempaa täällä mitä kuvittelin?
Olin seuraavina päivinä töissä myös hieman alavireisempi, mutta en ammattiylpeänä kuitenkaan välittänyt sitä ympäristööni. Kävin hieman hitaammalla, unohtelin muutamia tehtäviä ja halusin nopeasti kotiin. Yksittäistä syytä en voi tälle tunteelle sanoa. Koiranpaska on vaan metafora tälle. Olin kämpillä aina todella väsynyt ja makoilin sikiöasennossa katsoen vanhoja sarjoja yöhön asti. Olin myös laiskistunut tekemään itse ruokaan, vaan meni eineslinjalle. Kaamos oli vielä kuukauden päässä, mutta tältä se henkilökohtaisesti jo tuntuu. Vituttaa niin, että menee jäseniin.
Vapaapäivien aattoina menin kovin mielelläni juomaan hyvänpäiväntuttujeni kanssa. Otin juomia kaksin käsin, mutta näinä aikoina seuraavat päivät iskivät jo lujempaa. Vapaat tuntuivat vielä myös töihin palattua, mutta suoriuduin kuitenkin mukiinmenevästi, vaikka hitaammalla kävinkin.
Sain lenkkarit onnekseni puhtaakseni ja jatkoin lenkkeilyä. Lenkkini menivät entistä myöhempään ja tutuillakin reiteillä menin muistin varassa. Yhtäkkiä samalla polulla Hietasaaren metsissä tuli vastaan jätkä, johon kirjaimellisesti törmäsin. Jalkani meni sijoiltaan ja sain kaatuessa naarmuja oksista. Totta kait siinä päiviteltiin, että sattuko ketä ja minne. No ei sinne ainakaan mutta taisin juuri saada puujalan. Rutiininomainen iltalenkkini päättyi tähän ja nilkuttelimme yhtä matkaa Toppilaan. Juttu luisti kuin luonnostaan ja vaihdoimme yhteystietoja, kun tämä kyseinen herra Kossin Sami meni kotiinsa Tuiran puolelle ja jatkoin itse Torin kautta kaupunkiin päin.
Jälleen kerran tapahtui konflikti, mutta tämä konflikti pusikossa sai myös hymyn huulille viikkoihin ja johti mahdolliseen ystävyyteen.
Jussi Uusitalo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti