Tie ajatuksiin - Tarinoita Oulun hämärästä kauneudesta - Osa 7: Tipitii

 

Osa 7: Tipitii

On siis kevät, kuljen Pateniemen rantaa. Kokoajan tuulee, mutta ehkä jalat kantaa. Oulun merellisyys näkyy ja tuntuu hyvässä ja pahassa. Pohjanmaalla pellot on merta ja tontti oli saari. Ojutjärvi kotipuolessa kuitenkin harvoja vesistöjä varsinaisessa merkityksessä. Tässä osassa Oulua on rakentumassa uusi asuinalue siisteine rantapyöräteineen ja ulkokuntosaleineen. Olen yhä Linnean kanssa ja ulkoilutan Simsimiä. Olen kaukana keskustan kämpästäni, mutta olen käymässä lähellä Linnean porukoita. Appivanhempani ovat ihan rentoja, vaikka heidän tapaaminen aluksi jännittikin. Talven yli on selvitty Linnean, Samin, kotona tehtyjen vierailujen ja muiden harrastusten ansiosta. Oulu on tarjonnut tähän loistavan mahdollisuuden ja koen tämän yhä vain enemmän kodikseni. Töissä on kulkenut tasaisen hyvin.

Halusin pois mielestäni suhteessa konservatiivisesta Kauhavasta, mutta rakastan yhä synnyinkaupunkiani ja kaipaan sinne aina välillä takaisin. Aina kun käyn tapaamassa vanhoja kavereitani, tunnen jatkavani aina siitä mihin viimeksi jäin. Itse asiassa etäisyys tähän porukkaan on parantanut meidän suhdettamme ja haluamme olla eri paikkakunnilla enemmän yhteydessä. Myös entisestä työyhteisöstäni Kauhavan kaupalla on tullut merkittävä kohde vierailla. Kulttuuri tässä paikassa ei muutu helposti, mutta jonkinasteinen pysyvyys itsessään tuntuu hienolta. Allekirjoittakoon joku paikallinen jos haluaa. Jonkun mielestä sekin paikka muuttuu, mutta itse olen aina vain käymässä.

Oulu on ollut minulle ehdottomasti suuri mahdollisuus, mutta koen sen myös turvasatamana. Tämä voi tuntua ehkä perinteiseltä kaupungistumistarinalta, mutta tämä ei ole sitä. Tämä on omien unelmien seuraamista ja avoimuutta uutta kohtaan. Lähteminen voi vaatia rohkeutta. Tein sen kesken lukion, jota on btw vielä vuosi jäljellä, koska otin omaa aikaa Oulussa. Voi kauhistuksen kanahäkki eli chicken cage of terror! Ei ole onneksi iso häkki, koska olen suorittanut opintoja vähemmäksi töiden ohella. Tämäkään ei aivan yksinkertaista ole ollut, sillä työt, vapaat ja pimeys on väistämättä vienyt fokusta muualle vähän väliä. Olen päätökseni tehnyt, että tänne palaan kun velvollisuudet kotona on hoidettu loppuun.

Tässä rannalla kulkiessa taidan heittäytyä hurjaksi ja kävellä Simsimin kanssa keskustaan saakka. Koira jaksaa pitkiäkin matkoja ja matkan varrella on kaikkea mielenkiintoista Oulusta. Pateniemi on perinteinen omakotitalojen täyttämä kaupunginosa, missä on myös parhaita grillejä missä olen Oulussa käynyt. Tällä kertaa kävelin rantaa ja länsipuolta pitkin Rajahautaan, missä on venesatama ja uimaranta. Koska on kevät, niin ei näy uimareita. Vastapuolelle Vanhaa Nelostietä jää pahamaineinen Rajakylä, jota on siellä asuvien kesken kutsuttu vielä puoliylpeästi ghetoksi. Siellä vanha ostari, jonka vieressä oli nk. röllimetsä, jossa alamaailma lymysi takavuosina sinne raahatuilla sohvilla. Vuosien saatossa metsä on supistunut ja nyt siitä näkee ympäri vuoden läpi. Itse nyt kierrän kaukaa Rajiksen, vaikka en tarkoituksella. Haluan nähdä sieltäkin enemmän hyvää kuin huonoa. Hyvää on esimerkiksi Talvikkipuiston kenttä.

Etenen rantaa pitkin Taskilaan, josta matka jatkuu Toppilaan. Myös Meri-Toppilalla on ns kova maine, mutta en ylpeilisi sillä. Tämä on vain omaa kuulopuhetta, mutta kokemusta on myös paristakin suojatienylityksestä, missä paikallinen tulee tai menee alueelle katsomatta eteensä. Samaisella suojatiellä herää poikkeuksetta itsesuojeluvaisto, enkä luota täkäläiseen liikenteenkäyttöön. Sori vaan, jos alueella asuu hyviksiäkin, mutta varon teitäkin. Tällä kertaa menen Veri-Toppilan takakautta, jossa on viihtyisä puisto, jota on kutsuttu myös Teletappimaaksi. Itsekin olen tykännyt nakella alueella frisbeetä koreihin (todennäköisemmin ohi). Varsinkin päiväsaikaan kaunis paikka, mutta iltaisin paikalliset tappivanukasta nauttivat teletapit saisivat mennä nukkumaan. 

Etenenkin uuteen Toppilaan, Toppilansalmeen, jossa ennen toimi Toppilan satama. Nostan hattua, että sekä Toppilansalmessa että vastapuolella Toppilansaaressa on säilytetty myös vanhoja rakennuksia, kuten Villa Hannala, Allin Matala ja satamaravintola. Siilotalosta on kunnostettu asuinrakennus ja alueelle on rakennettu myös purettuja siiloja jäljittelevä, mutta mielestäni helvetin ruma asuinkerrostalo. Alue on täyttynyt muutenkin uusista, mutta pääosin asiallisista kerrostaloista. Myös puistoja on sopivasti säilytetty ja satamassa on todella viihtyisä rantapyörätie. Saaren puolella toimii kesäteatteri. Saaren puolelta pääsee myös Nallikariin, jonka moni tunteekin hyvin. Hietasaari onkin Oulun luontorikkaimpia alueita kaupungin sisällä, mutta valitettavasti isokenkäiset mulkut raivaavat tätäkin pois asuntomessualueiden ja turhien huvipuistojen tähden. Mulla on kantani tähän. Fuck you!

Toppilasta seuraavaksi Tuiraan, missä ohitan entisen Merijalin karkkitehtaan, joka toimi vuosina 1915-1996. Tehtaan omisti viimeisimpänä tunnettu brändi Leaf, joka sulki tehtaan. Merijalista on jäljellä suojeltu keltainen puurakennus sekä Merikoskenkadulla sijaitsevan kerrostalon katolla oleva Leijonan valomainos. En käy kuuluisassa Tuiranpuistossa, jossa on kesäisin hieno alppiruusupuska. Sen sijaan ohitan taiteilija Samuli Paulaharjun muistoksi tehdyn kakkapökäleen näköisen muistopatsaan. Kaikella kunnioituksella olisit ansainnut parempaa, mutta ehkä tykkäsitkin tästä. Tuira kiteytyy muutenkin Paulaharjuun, sillä siellä sijaitsee myös hänen entinen kotinsa, joka tunnetaan Sinisenä talona. Sitten Toivoniemen kautta Raattiin ja kohta olenkin himassa.

Tässä olenkin Simsimin kanssa lenkkeillessä sivunnut pohjoista Oulua ja provosoinut ghettoja ja huvipuistokapitalisteja. Paljon olisi kerrottavaa myös idästä, etelästä ja joka puolelta. Tämä keskustan kämppä alkaa käymään vähän ahtaaksi ja olenkin hieman haaveillut yhteenmuutosta Linnean kanssa. Palauduttuani lenkiltä ja otettuani parin tunnin mittaisiksi venyneiltä päikkäreiltä istuin Samin kämpillä ja mietin ääneen syviä. Minulla on selkeät haaveet olla täällä, mutta elämäntyylini hakee vielä muotoaan. Onko tämä The Final Destination vai tarjoaako maailma vielä enemmän. Minut Kauhavasta (vai Kauhavalta. Vitun suomenkieli ja sukkelin kielioppi.) ajoi halu pois ja tietty katkeruus. Kolikon kääntöpuolena oli kuitenkin myös uteliaisuus. Minne tahansa menenkin, arki koittaa joku päivä. En löydä viboja ja ihmisiä hakemalla, vaan onneakin tarvitaan. Sitäkään ei löydä antamatta mahdollisuutta. Tällä hetkellä musta tuntuu oikein hyvältä olla täällä. Siksikin että on kevät ja valoa. Onnea ei aina sisäistä, kun on siinä itse sisällä, mutta pääasia on tajuta se itse.

Tulee pääsiäinen ja sitten vappu. Oulun vappu on hyvin vaihteleva. Välillä on seksihelle. Seksihelle on muuten jännä sana liian kuumalle, jos jotakuta haluttaa siinä limaisessa olemuksessa toista. Ja toisinaan vappuna taivaalta sataa vanhoja mummoja. Lunta, räntää tai mitä hyvänsä. Sitten tuleekin kesä ja halu olisi elää se Oulussa. Siitä on mitä ihanin kokemus, koska se oli ensivaikutelmani Oulusta. Klassisesti Oulu on mahtava kesäkaupunki. Jännä ilmaisu, koska lähes kaikkialla on Suomessa kivaa kesällä, kun taas talvella arki on ihan perseestä. Kuka järkevä muka haluaa hiihtää pallon potkimisen, jäätelön syönnin, pussikaljottelun, festareiden ja kaiken kivan sijaan..? Mun mielipide. Odotan, että pääsen myös pulahtamaan Värtön rannalla, pyöräilemään Oulujokivartta ja vierailemaan Koitelissa. Ei tietenkään pidä unohtaa traditioita Kauhavalla, joiden merkitys on korostunut mun poissaollessa. Kuten sanoin, etäisyys on vahvistanut suhteita perheeseeni ja kauhavalaisiin. Elämäni on hyvää ja rikasta, koska annan mahdollisuuden. Lähteminen opettaa.

Elämäni Linnean kanssa on ihanaa. Ja Simsimin tietysti. Emme asu yhdessä, mutta olemme paljon tekemisissä. Vielä puuttuu lapset ja farmariauto. No ei sentään. Haluamme nähdä vielä vuosia maailmaa, yhdessä tai erikseen. Olemme kumpikin avoimen uteliaita kaikkea uutta kohtaan, mikä on suuri voimavara pysyä järjissään. Olen ensi vuonna paljon Kauhavalla, mutta uskon sen vain vahvistavan suhdettamme. Tästä on hyvä jatkaa. Myös Kossin Samin kanssa on iisiä hengailla ja vittuilemme toisillemme välittämisestä. Sami välittää myös itsestään sen verran, eikä hänellä ole suuria ongelmia elämässään. Meidän kanssa myös hyvänpäiväntuttuni ja työkaverini ovat tulleet alkuperäistä läheisemmiksi, kun olen itse voinut paremmin kuin hyvin. Kiitos myös Pasi Kosuselle, Kati "Kärki-Kati" Kärjelle, "Danske" Dietmarille, Nooralle, Petelle, Tarulle, Santulle ynnä muille Oulun kamuille. Tässä on ihan hyvää pohjaa elää täällä ja muodostaa mielekäs tiimi isommissa ja pienemmissä porukoissa.

Ajatuksieni kertominen herättää varmasti tunteita ja mielipiteitä. Omasta mielestänikin saatan edetä nopeasti, kun yhtäkkiä olen Kauhavan kesästä Oulun keväässä. Saatan jättää jotain mainitsematta sekä elämästäni että sivuuttaa alueita Oulusta. Joku voisi lyödä mua kirjoitustapani takia turpaan, jos ei tykkää. Jonkun mielestä jaarittelen ja kirjoittajan ajatus harhailee milloin missäkin. Parempi myöntää itse epäkohdat, niin jää kriitikot hiljaisiksi. Tapa millä myös Eminem servasi 8 Milen kohokohdassa. No ei nyt sentään, koska se oli tuhansittain tyylikkäämpää muhun verrattuna. Olkaa hyvä. Mä tästä jatkankin kesää ja elämää. Hetken pienen.

Jussi Uusitalo

Tie ajatuksiin - Tarinoita Oulun hämärästä kauneudesta - Osa 6: Kaamos

Osa 6: Kaamos

Kiitos kysymästä. Jalkani voi ihan hyvin ja puujalka on parantumaan päin. Olen pystynyt käymään myös töissä ja viikkoni on alkanut henkisesti ihan nousujohteisesti. Työtkin luistavat ja esimieskin on vähemmän mulkku, vaikka ei se ollut sitä missään vaiheessa, vaan itteä vaan viime viikkoina vitutti. Oho viisi veellä alkavaa sanaa edellisessä lauseessa, joista kaksi samaa sanaa. Ihan kuin tekstin laatu huononisi Kauhavan tarinoista, mutta meno Oulussa ei ole huonontunut. Omaksi ilokseni näitä päivittelen. Välillä oon käynyt kotona moikkaamassa perhettäni ja on ollut ikävä sekä porukoita että veljeä. Jopa unohdan välillä, mitä olen kesästä kirjoittanut. Alkaakohan kaamosmasennus painaa tai jotain. Lapsena en edes ajatellut tällaisesta mitään. Toki luntakin oli vielä jonkin verran, vaikka ilmasto onkin muuttunut ja pimeät ajat olleet pidempiä. Täällä toki kaikki tiet vievät Peltolaan, jos tarve vaatii.

Silti viihdyn täällä Oulussa hyvin. Paremmin, kun olen löytänyt nyt uuden ystävän. Kuten tuli sanottua, olen ollut emotionaalisesti ajoittain yksinäinen. Minulla on paljon kavereita, mutta syvempiä ystävyyssuhteita en solmi helposti. Mikä tahansa ihmissuhde, hyvä tai huono, vaatii myös hyvää sattumaa. Sanotaan vaikka, että myös konflikti pusikossa riittää kun ajoitus on oikea. Ihan kiva oli törmätä Kossiin, vaikka sattuihan se sillä hetkellä. Kiva puhua välillä diipimmästi ja omana itsenään heittää paskempaa läppää mitä toinen ymmärtää.

No mutta täähän kuulostaa joltain miesten väliseltä rakkaustarinalta. Ei ole ihan sitä, vaan karskia toveruutta miehekkäällä latinotavalla jos näin erään radiokanavan takavuosien mainoksesta pitää lainata. Olen yhä myös sinkku ja harrastanut deittailua. Ihan ok jatkuneet tämäkin harrastus. Tosissaan annan mahdollisuuden, että en ole vakavissani. Ihan kivaa ajanvietettä, mutta en avaa tästä enempää. Mutta mitään vakavempaa ei ole vielä tapahtunut.

On tullut vietettyä aikaa Samin ja muiden hyvänpäiväntuttujen kesken yhdessä ja erikseen. Ollaan istuttu iltoja ja harrastettu liikuntaa. Meillä ei työpaikalla ollut firman pikkujouluja, mutta kavereiden kesken päätettiin kuitenkin pitää omat vastaavat. Varasimme paikaksi Alppimajan Alppilan kaupunginosassa. Kyseisellä raknenuksella merkittävää historiaa, sillä se rakennettiin toisen maailmansodan aikaan saksalaisten SS-joukkojen upseerikerhoksi. Rakennus on myöhemminkin ollut sekä sotilas- että siviilikäytössä. Myöhemmin se on kuulunut Pohjolan Karjalaseuroille ja tunnettu Kalevan Kartanona. Sittemmin se on toiminut myös Tuiran paloasemana yli 40 vuoden ajan, joista myöhemmät vuodet sivupaloasemana. 2000-luvun alusta se on tunnettu nykyisellään Alppimajana, jota on vuokrattu esim. juhlatilana, kuten me nyt. 

Alppimaja on oikeastaan ainoa, mikä natseilta on jäänyt toisesta maailmansodasta ja tiettävästi takassakin on hakaristi, mitä näin voin kirjoittajan näkökulmasta kertoa. Se on vain todellinen muisto historiasta. Oulu hyötyi saksalaisista yllättävän paljon. Elävöittivät kaupunkia, olivat kohteliaita, rakensivat sen ajan sairaaloita sekä teitä. Jäipä yli 4000:sta SS-sotilaasta jälkeen myös jokunen lapsi oululaisäideille. Sittemmin parakit on kuitenkin purettu. Alppilan kaupunginosa on saanut nimensä juuri näistä alppijääkäreistä. Nykyään se on rakennetuttu lähinnä kerrostaloilla ja vanhempi osa (ei silti ennen sotia) suomalaisilla rintamamiestaloilla. Loppu mikä natseista tiedetään, on ikävää historiaa, minkä tietää aika moni. Silti maailma on täynnä valehtelevia kyrpiä, jotka kieltää kaiken minkä historia on todistanut sokealle mantallekin. Tän päivän äärioikeisto saisi purkaa vaikka vihansa vaikka hillosipuleihin. En ymmärrä tollasta ihmisten kuoleman toivomista.

Puhuminen sota-ajasta sopii mainiosti tähän vuoden aikaan. Miehekkään saksalaisessa hengessä vietettiin oikein kivat pikkujoulut, johon kaikki tuotiin omia juomia ja syömistä nyyttärihengessä. Katsottiin myös elokuva ennen juhlimista. Juhlissa me pelattiin lautapelejä, juteltiin syvällisiä ja taisi joku meistä kutsua somen kautta myös muutaman ulkopuolisenkin ihmisen. Ei siinä mitään. Olen oikein avoin uusille tuttavuuksille, eikä nämä ole mun, vaan meidän pikkujoulut. Nää maksettiin yhessä. Yksi meistä toi myös karaokelaitteen. Mä en laulanut, koska en todellakaan osaa, mutta Sami lauloi siitä huolimatta. Turhaan estin Samia tarttumasta mikkiin, vaikka huusinkin hänelle että "Sami, älä vittu koske siihen!". Kaikella rakkaudella kuitenkin kärsittiin Samin esityksen ajan. Sainkin oikein kivoja uusia tuttavuuksia, vaihdoimme yhteystietoja ja tulimme tutuksi myös krapulan jälkisenä aikana. Eräästä näistä tuli hieman läheisempi.

Pikkujouluja seuraa luonnollisesti joulunodotus. On vuoden pimeintä aikaa ja työpaikalla on hyvissä ajoin alettu soittamaan joulumusiikkia. Toki itseä hieman piristää kaikki jouluvalot pimeyden keskellä, mutta työntekijän näkövinkkelistä alennusmyynnit ja joulukiire ovat melkoista helvettiä. Esimieskin on kaiken tämän keskellä näyttänyt nurjempaa puoltaan, kun stressi on läsnä. Pikkukaupungin huolettomuutta tulee ikävä, kun Etu-Rauhasen kanssa homma on hanskassa ja haisevalla Vanhasellekin voi toivotella hyviä jouluja. Kaiken lisäksi kuulen koko ajan uudelleen samat joulurallatukset samassa paikassa. Niitä tekopirteitä jenkkilauluja nimenomaan, kun itse olen vain se suomalainen tonttu, joka ei saa unta. Kotona en kuuntele joululauluja lainkaan.

Synkästä vuodenajasta huolimatta elämä rullaa ihan kivasti, kun olen saanut myös tutustua paremmin pikkujouluissa tapaamaani tyttöön. Hän ilmestyi paikalle kaverini puolitosissaan laittaman somekutsun kautta yhdessä kaverinkaverini kanssa. Meillä on hauskaa yhdessä Linnean kanssa omaperäisellä tavalla, mutta pääasia on että me ymmärretään toisiamme. Katsomme leffoja ja ulkoilemme paljon hänen samojedinsa Simsimin kanssa. Hyvä, että uusi paras ystäväni Sami ei tule mustasukkaiseksi minusta. Näin ei kuitenkaan ole. Samin kanssa tehdään äijäjuttujakin, kuten käydään jääkiekkopeleissä ja kuntosalilla. No ei sentään. Me puhutaan paljon tunteista ja osataan syödä myös salaattia. Ulkona on paska ilma, mutta hyvä että elämä rullaa muuten. Alkuhuuman jälkeen on täytynyt ottaa hieman vauhtia hyvältä perseestäkin.

Vietin joulun kotona Kauhavalla, mitä odotin yli kuukauden. Hyvä olla rauhaisassa pikkukaupungissa ja nähdä vanhojakin kavereita samalla reissulla. Uusi vuosi meni Oulussa, josta on tullut todellininen kotini. Iso kaupunki, mutta ei liian iso. Verrattain rauhallisia ja ystävällisiä ihmisiä jos vertaa Euroopan isompiin kaupunkeihin. Keskusta ei ole järin iso, mutta se tuntuu myös hyvälle asialle. Talvi vierii omalla painollaan. Linnean kanssa ollaan käyty pulkkamäessä Virpiniemessä. Välillä on tuntunut hämmentävältä, miten hyvin kaikki ovat lopulta menneet, vaikka ei ihan omien suunnitelmien mukaan. Elämää ei voikaan suunnitella liikaa, mutta kaikelle uudelle pitää antaa mahdollisuus. En tiennyt paljon Oulusta, mutta tänne halusin ja halusin myös jäädä.

Jussi Uusitalo

Tie ajatuksiin - Tarinoita Oulun hämärästä kauneudesta - Osa 5: Konflikti

 

Osa 5: Konflikti

Mitä voikaan pohjanmaalainen pienen kaupungin lukiolaispoika kuvitella tai odottaa muuttaessaan yli sadantuhannen asukkaan kaupunkiin? Mitä kaikkea se voikaan sisältää? Siinä missä vaikka suuren maailman suurkaupungit voivat oululaisesta tuntua mielessä megabilemestoilta, shoppailuparatiiseilta, isoilta piireiltä ja valtavalta julkisen liikenteen verkostolta, saattaa vielä pienemmästä pitäjästä tuleva oottaa Oulun kokoisesta paikasta edes murto-osaa tuosta. Itsekin olen odottanut suurimmassa hypessäni kunnon suuren maailman ja villin lännen meininkiä ja laajaa verkostoitumista versus Kauhava. Oon siinä mielessä onnekas, että olen pystynyt elämättämään itseni täällä työskentelemällä kaupassa ja olen osannut käyttää säästöjäni viisaasti. 

Odotukseni ovat osittain täyttyneet, sillä Oulun kokoinenkin kaupunki tarjoaa paljon mahdollisuuksia. Perspektiiviä olen saanut vierailemalla jo Helsingissä, Tampereella ja joskus penskana Tukholmassa. Ei Oulu aivan näihin yllä, vaan se on kooltaan jotain Tampereen ja Vaasan väliltä. Keskusta on verrattain hyvin pieni ja sota on jättänyt myös vanhan rakennuskannan pieneksi. Julkisessa liikenteessä on vielä parantamisen varaa. Bussiasema on ihan perseestä ja aina iltaisin ja viikonloppuisin kiinni. Ajatella, että lentoasemallekin on vaikeat yhteydet ja sijaitsee entisen Oulunsalon kunnassa vajaan 15 km. Kansainvälinen lentoasema vieläpä. Sinne suuntaan saisi kehittää julkista liikennettä tai rakentaa lähijunan. Mun mielestä. En rupea politikoimaan, mutta sanonpa vaan vittuillakseen.

Syksyn ruska on kauneimmillaan lokakuussa. Olen asunut nyt Oulussa yli kuukauden ja viihtynyt yhä kalustetussa Heinäpään yksiössäni. Töissä kulkee kelvollisesti, mutta ajoittain ikävä on kuitenkin Kauhavan kauppaan. Jopa Vanhasta ja paria paikallista. Täällä ihmiset vaihtuu tiheään ja kiirettä on enemmän, mutta pärjään kyllä. Pleikkarin pelaaminen alkaa yhä enemmän puuduttamaan ja useampi sarja on katsottu läpi. Pieneksi uudeksi harrastukseksi olen ottanut jääkiekkopeleissä käymisen. Minulla ei ole entuudestaan varsinaista suosikkiseuraa Suomessa, mutta kotiseudullani on liputettu sekä vaasalaisia että tamperelaisia ennen kuin Pohjanmaan lippulaiva Vaasasta nostettiin pääsarjaan. Otin Pohjoisen ylpeyden nopeasti omakseni. Olen vieraillut pariin otteeseen myös kotikonnuillani moikkaamassa vanhoja kavereita ja kaupan väkeä. Huomaa miten hyvin porukka tuntee toisensa pikkupitäjällä, vaikka olenkin se erilainen nuori siellä. Oulussa voin toteuttaa itseäni ja arvomaailmaani hieman enemmän.

Olin juoksulenkillä Hiirosessa uusilla valkoisilla lenkkareillani. Oli kaunis ja hämärä syksyinen ilta, kunnes sattui konflikti ja astuin koiranpaskaan. Ei saatanan saatana! Miten voi näinkin pieni vastoinkäyminen tuntua tässä vaiheessa niin suurelta? Halusin vain vaihtelua puuduttuvaan päivääni ja nyt tällainen pikku paska meni pilaamaan senkin. Vedin kyrpä otassa lenkin loppuun ja kotona laitoin kengät heti käyttöönottopäivänä likoamaan. Tällä hetkellä tuntuu, että joku napsahti päässä ja todellinen syksy tuli elämääni. Olin vetänyt lenkin, mutta olen henkisesti väsynyt. Onko elämä sittenkään sen parempaa täällä mitä kuvittelin?

Olin seuraavina päivinä töissä myös hieman alavireisempi, mutta en ammattiylpeänä kuitenkaan välittänyt sitä ympäristööni. Kävin hieman hitaammalla, unohtelin muutamia tehtäviä ja halusin nopeasti kotiin. Yksittäistä syytä en voi tälle tunteelle sanoa. Koiranpaska on vaan metafora tälle. Olin kämpillä aina todella väsynyt ja makoilin sikiöasennossa katsoen vanhoja sarjoja yöhön asti. Olin myös laiskistunut tekemään itse ruokaan, vaan meni eineslinjalle. Kaamos oli vielä kuukauden päässä, mutta tältä se henkilökohtaisesti jo tuntuu. Vituttaa niin, että menee jäseniin.

Vapaapäivien aattoina menin kovin mielelläni juomaan hyvänpäiväntuttujeni kanssa. Otin juomia kaksin käsin, mutta näinä aikoina seuraavat päivät iskivät jo lujempaa. Vapaat tuntuivat vielä myös töihin palattua, mutta suoriuduin kuitenkin mukiinmenevästi, vaikka hitaammalla kävinkin.

Sain lenkkarit onnekseni puhtaakseni ja jatkoin lenkkeilyä. Lenkkini menivät entistä myöhempään ja tutuillakin reiteillä menin muistin varassa. Yhtäkkiä samalla polulla Hietasaaren metsissä tuli vastaan jätkä, johon kirjaimellisesti törmäsin. Jalkani meni sijoiltaan ja sain kaatuessa naarmuja oksista. Totta kait siinä päiviteltiin, että sattuko ketä ja minne. No ei sinne ainakaan mutta taisin juuri saada puujalan. Rutiininomainen iltalenkkini päättyi tähän ja nilkuttelimme yhtä matkaa Toppilaan. Juttu luisti kuin luonnostaan ja vaihdoimme yhteystietoja, kun tämä kyseinen herra Kossin Sami meni kotiinsa Tuiran puolelle ja jatkoin itse Torin kautta kaupunkiin päin.

Jälleen kerran tapahtui konflikti, mutta tämä konflikti pusikossa sai myös hymyn huulille viikkoihin ja johti mahdolliseen ystävyyteen.

Jussi Uusitalo

Tie ajatuksiin - Tarinoita Oulun hämärästä kauneudesta - Osa 4: Mania

 

Osa 4: Mania

Otetaan taas aikahyppyä. Olen asunut pari viikkoa Oulussa. Minulla on kalustettu kämppä Heinäpäässä. Viihdyn siellä ihan ok ja pidän sen siisteydestä suht hyvää huolta. Asunto on mun käytössä koko talven, sillä päävuokralainen on sen ajan maailmoilla. Mulla alkoi viime viikolla työt keskustassa sijaitsevassa keskisuuressa kaupassa. Työnkuva on periaatteessa sama kuin Kauhavalla, mutta totta kai ympäristö on ihan eri mitä siellä. Täällä ei niinkään pyöri jatkuvasti samoja kanta-asiakkaita, joista voisi tulla hyvänpäiväntuttuja. Pahoina päivinä niitä en kaipaisikaan pahassa mielessä. Esimieheni on aika neutraali ja työkaverit ok. Kaikilla on omat elämänsä ja menonsa, eikä heti alussa ole ainakaan kehkeytynyt mitään sen syvempää suhdetta työkavereihin.

Kaikki työrintamalla siis ok. Ihan näennäisesti. Pystyn elättämään itseni sen verran hyvin, että asumiskulut hoituu ja pientä ekstraa voin tarjota iselleni. Kämpillä pelaan lähinnä pleikkaa ja katon sarjoja. Mieleni tekee usein ulos ja olen ladannut myös Tinderin. Muutaman kerran olen käynyt aamuvuoron jälkeen itsekseni afterworkeilla muutamissa Oulun baareissa. Olen harrastanut pintapuoleisia sananvaihtoja, mutta tähän mennessä vielä ihmetellyt ja ihastellut Oulun menoa.

Eräänä viikunloppuisena iltana eksyin erääseen Oulun hieman huonomainesempaan baariin. Baari oli mielestäni mainetta parempi, asiakkaana oli mukavaakin porukkaa ja palvelu oli hyvää. Silti paikalla oli myös pitkäaikaisempi selkeä kanta-asiakas, joka yritti olla minulle kokoajan mukava ja otti minut silmätikukseen. Välttelin tätä asiakasta pitkin iltaa ja juttelin terävemmälle asiakaskunnalle. Illan lopulla tämä kanta-asiakas kuitenkin kadotti puhelimensa ja päätti yhtäkkiä syyttää minua siitä. Järjestyksenvalvoja oli kuitenkin mun puolella samalla kun auttoi tätä valopäätä etsimään puhelinta. Mä lähdin pois kuitenkin puhelimenetsinnän aikana ja sain hieman ikävän sivumaun illasta.

Päivät vierii ja olen viihtynyt vapailla Oulun menoissa. Työt kaupalla ovat hoituneet vanhasta tottumuksesta ihan kohtuu hyvin. (en tiiä kirjotetaanko tuo erikseen) Kertaalleen olen saanut myös työkaverinkin houkuteltua yhdelle afterworkille, mutta tavaksi ei ole tullut. Tässä vaiheessa syksyä ja elämää Oulu tuntuu uutuudessaan edelleen kodille. Tämä on iso kaupunki täynnä paljon mahdollisuuksia. On livemusiikkia, kauppoja, kahviloita ja muuta oheistoimintaa.

Osa puiden lehdistä on muuttunut keltaisiksi ja syksy alkaa olla kohta kauneimmillaan. Tämä on nostanut myös omalta osaltaan mielialaani. Koska en ole kuitenkaan verkostoitunut kaupunkiin erityisen hyvin, niin vapaa-aika on toistaa välillä itseään, enkä jaksaisi kaiken aikaa viettää sitä sohvalla. Koska olen aika menevä, niin olen paljon kierrellyt ympäri Oulua syksystä nauttien. Kävin myös laitakaupungilla nauttimassa luonnosta Pilpasuon retkeilyreitillä. Vai pitäisikö sanoa oululaisittain Pilipasuo... Paistoin makkaraa ketsupin ja väkevän sinapin kera, otin kah(a)via termospulloon ja nautin luonnon hiljaisuudesta. Syksyssä hienoa on myös huomattavasti vähentyneet hyttyset. Dalai Lama onkin sanonut viisaasti, että jos kuvittelet olevasi liian pieni vaikuttamaan asioihin, niin yritäppä vittu nukkua hyttysen kanssa. Tämäpä lähti nyt rönsyilemään, koska hyttyset on tähän aikaan vuodesta offtopic, mutta muistakaa tää kuitenkin. Sanonko tätä tosiaan 18-vuotiaana muka kokemuksen syvällä rintaäänellä vai onko kirjoittaja sittenkin vanhempi. Kuka ties?

Terassit on jo suljettu, mutta vielä on ollut kauniita ilmoja. Olen avoimin mielin koittanut tutustua ihmisiin ja käynyt kertaluontoisesti myös parilla Tinder-treffeillä. Pariin hyvänpäiväntuttuun olen Oulussa tutustunut ja käynyt uudemmankin kerran viettämässä iltaa heidän kanssaan. Uudet kaverini ovat käyneet myös luonani pelaamassa pleikkaria. Silti syvällisempää connectionia en oo löytänyt täältä ja olen emotionaalisesti ajoittain hieman yksinäinen. Silti kaikki tuntuu tässä kohtaa vielä uudelta ja mielenkiintoiselta.

Kun päivät ja viikot vierii, mulla on ollut useana vapaapäivänä krapula. Kivaa on ollut, mutta välillä ankiaa herätä yksin omilta kämpiltä. Ei sillä etteikö ois saanu, vaan että tiet erkanevat tumuisissa oloissa ja todellisuus iskee vasten kasvoja. Jesse ja muutama muu on kehunut Oulun pikaruoka-, etenkin pizzakulttuuria maasta taivaisiin. Puhe ei ole katteetonta. Täällä on ihan rutosti pizzerioita, tiettävästi eniten Suomessa väkilukuun nähden, vaikka asukkaita onkin yli satatuhatta. Oululaisena tavaramerkkinä pizzassa on myös majoneesi, ainakin erään lappalaisen suusta se on oululaista höpötystä. Musta se passaa lättyyn vallan mainiosti, mutta ei joka kerta. Alkaa vaan janottaa enemmän. Ei pidä unohtaa myöskään kebabbilaa ja grillikioskeja lähiöissä. Itä-Tuirasta löysin btw maailman parasta kebabia. Hyvä ruoka, parempi mieli. Indeed!

Koska kaverini täällä ovat vain hyvänpäiväntuttuja, en viitsi jatkuvasti hätistellä heitä mukaani kylille, vaikka itselläni tekee usein mieli. Olenko addiktoitunut? En ole. Olen vain uusi kaupungissa vailla miellekästä aktiviteettia ja piirini ovat toistaiseksi vielä pienet. Kyllä tämä monella mittarilla Kauhavan voittaa, vaikka välillä kaipaankin kotiin pitemmäksi aikaa kuin käymään yksittäinen vapaa pätkä. Lukio-opintoni loppu häämöttää ensi vuonna ja ne ovat tauolla, vaikka mulla olisikin aikaa työstää niitä. Energiani ja keskittymiseni menevät kuitenkin mielenkiintoon uutta kotiani kohtaan. Olen nähnyt jo muutamia kapakoita hyvine ja huonoine puolineen. Olen päättänyt purkaa intoa myös liikuntaan hankkimalla jäsenyyden kuntosalille ja liikkumalla ulkona. Tällainen tavallinen (ja tavallinen) lähtee ihan perussalille, vaikka täältä löytyy myös ns. hormonipaikkoja. Ulkona voin liikkuessa ihastella myös auringonlaskuja tähän aikaan vuodesta.

Elämä tuntuu tällä hetkellä varsin mukavalle, vaikka vielä enemmän haluaisinkin. Tiedän, että täällä on mahdollisuuksia ja tästä tulee vielä pysyvämpi koti.

Jussi Uusitalo

Tie ajatuksiin - Tarinoita Oulun hämärästä kauneudesta - Osa 3: Avaimet käteen

Osa 3: Avaimet käteen

Olut Valkealinnassa sijaitsevassa baarissa oli hyvää ja ilta oikein ihana. Ennen kuin huomiset velvoitteet kutsuvat, halusin vielä kävellä torinrantaan. Jatkoin matkaa Letkunpuiston halki ja Pakkahuoneenkatua pitkin. Ohitan Isokadun pätkän, mikä vie valkeaan. En mennyt sisään, mutta näin paljon ison kaupungin paikallisia jonneja ja tyttöjä. Näennäisesti nuoret elämöivät keskenään, mutta kunnioittavat kuitenkin sivullisia enemmän. Puhun nyt vaan omasta kokemuksesta, koska mulle jäi yhä hieman paska maku Kauhavan paikallisista kaupalla. Valkean sijaan suuntasin rantaan päin ja ohitin näyttävän vaaleanpunaisen Puistolan talon, jossa on tiettävästi varsin laadukas hotelli ja ravintola. Hieman edempänä ohitan ruosteenvärisen Rotuaarin lavan ja hieman pidemmällä näkyy se pallo. Kun menen mäkeä alas, ohitan monenlaista etnistä ravintolaa ja baareja, joissa näyttää olevan jokunen ihminenkin.

Rantakatu on täynnä vanhoja kivitaloja, joista näyttävä on varsinkin Hugo Neumannin suunnittelema ja merikapteeni J. F. Petrellin rakennettuma, vuonna 1884 valmistunut uusrenesanssityylinen Uusi Seurahuone eli entinen Teräksen talo. Sen alakerrassa sijatsee Petrellin mukaan nimetty saluuna. Tulen torinrannalle ja koska elokuu on parhaimmillaan, näen paljon ihmisiä istumassa laiturilla. Tuntuu, että olen nyt kaupungin sydämessä. Tori on myös täynnä vanhoja upeita aittarakennuksia, joissa on useimmissa terassi auki ja täynnä ihmisiä. Päätän istahtaa hetkeksi toiselle oluelle eräälle terassille. Kokemukseni uudesta elämästä voimistuu entisestään ja tunnen tulleeni kotiin. Aurinko paistaa ja ihmisillä on kivaa. Vaihdan pari sanaa muutaman sivullisen asiakkaan kanssa ja kerron tulleeni junalla uuteen kotiin takapajuisesta (sori vaan) Kauhavasta.

Ensivaikutelma Oulusta ja varsinkin sen kauppatorista on mitä mainioin. Torilla silmiini pistää kuitenkin teatterin ja kirjaston laatikkomainen arkkitehtuuri. Surullisenkuuluisa on myös torihotellin rakennustyömaa, jonka rahoituksesta ja etenemisestä olen lukenut hieman ikäviäkin juttuja. Ei siitä sen enempää. Musta vähän vasemmalla nään kaupungin kuuluisimman maamerkin Toripolliisin, joka paikallisesti kirjoitetaan todellakin kahella ällällä. Sen vieressä on vuonna 1889 valmistunut kauppahalli, joka on viime vuosina remontoitu. Ei ole ihan samaa kokoluokkaa kuin muutamassa muussa Suomen kaupungissa, mutta asiallinen kyllä. Koukkaan istumassa hetken laiturilla ihailleen auringonlaskua ja lähden takaisin hotellia kohti.

Kun on pari olutta alla ja tehnyt pitkähkön junamatkan, mulla iskee kieltämättä pieni iltapalantarve. Koska tiiän miltä heset ja mäkkärit maistuu niin haluan ehdottomasti valita pienyrittäjän pitämän ruokamestan. Rotuaarilla vastaan tulee ihan asiallinen burgeripaikka, jossa ruuassa maistui rakkaus. Omnom pitää vielä lipaista majoneesit huulilta. Matkaa jatkaessa ohitan samoja liikkeitä, mitä myös muista Suomen kaupungeista löytyy. Valkean edessä nään taas jonneja ja muita vakiokalustoon kuuluvia paikallisia. Joltain oululaiselta poliitikolta pääsi kerran vähän epäkorrektimpi nimitys tällaisesta pullonsuusta juojaan, mutta en halua ottaa kantaa erään näkemäni herrasmiehen sielunmaisemaan. Empatiakykyni kuitenkin riittää ymmärtämään häntä, koska voin kutsua Vanhasen Turoa Kauhavan kaupalla jo varsin hyväksi tutuksi. En kuitenkaan vielä ikävöi häntä.

Valkeaa vastapäätä Kauppurienkadulla on Vanha paloasema, jossa on toiminut vielä vasta huippuravintola grilleineen ja sporttibaareineen, mutta valitettavasti ne lähti koronan aikana. Jatkan matkaa plaanaojan yli taas hotellia kohti. No enpä mee liian yksityiskohtaiseksi. Hyvää yötä. Vittu että on ihana laittaa nukkumaan täällä.

Ja sitten aikahyppy yön yli! Nukuin pitkään ja hartaasti, mutta kuitenkin aamupalan aikaan. Aamiainen oli ihanaa, kuten hotelleilla ympäri maailman perinteisesti. Munaa, pekonia, paahtoleipää, jugurttia yms kärkeen. Tästä herkkutaivaasta saan nauttia vielä viikonlopun yli, vaikka tämä lysti vähän maksaakin. Söin itseni sopivaan ähkyyn ja lähden tästä hoitamaan velvollisuuksia. "Velvollisuus", hitto mikä ikävä sana. Päivä on kaunis ja hoidan nämä asiat erittäin mielelläni.

Lähen eteneen hieman samaa reittiä kuin eilen Vanhan paloaseman ohi takaisin Valkean edustalle. Näemmä myös paikallinen vanhanenkin on heränny taas uuteen päivään ja nousuun. Mä jatkan eteenpäin. Uudenveroisella hyväkuntoisella aukiolla on myös tiernapoikapatsas, joka siirrettiin aiemmin uuteen paikkaan. Anttilaa ei valitettavasti ole enää täälläkään, kun tää hyvä kauppaketju meni konkkaan. Rakennuksessa toimii nykyään mm. eräs tunnettu suomalainen halpakauppaketju, mistä ei pahaa sanottavaa olekaan. Valoristetyksen toisessa päässä nään yökerhon. Tietenkin nyt tässä kävellessä suljettu, koska eletään päivää. Kuulemani mukaan siinä on yläikäraja 35 vuotta. Jes, ei vanhuksia, vaikka sekin vuosi tulee varmasti vielä eteen. Isokatua kävellessä vastaan tulee lisää baareja, joista osassa näkyy jo hieman ammattilaisiakin heränneenä uuteen päivään.

Hieman oikealla Albertinkadulla on grillikioski ja pizzeria, joista kapakkien kanta-asiakkaat hakee hiukopalaa. Nämä ovat Mannerheiminpuiston laidalla. Puisto uusittiin pari vuotta sitten, mutta ei tuo musta oo puistoa nähnykkään tollanen betoniaukio, ihan suht viihtyisä aukio silti. Marskinpuistoa "vartioi" uusi asuinrakennukseksi tehty tornitalo. Eteenpäin kävellessä vastaan tulee Kela, jonka läheisyydessä parveilee melkoinen määrä puluja. Tuosta eteenpäin alkaa Heinäpään kaupunginosa. Näissä maisemissa on vahvasti vaikuttanut muuan kirjailija Ari Paulow, joka on kirjoittanut tarinoita näiltä nurkilta. Site teen nyt itsekin, mutta olen nyt ohikulkumatkalla. Paitsi että, vasemmalla vastaan tulee pieni perinteikäs pubi, mihin haluan ehdottomasti pysähtyä yhdelle. Mikä jottei! Olen jo ihastanut uuteen kotiini, missä on alkamaisillaan ensimmäinen päiväni.

Nonni olut on juotu! Matka jatkuu ja vastaan tulee vanhoja ja uusia rakennuksia. Näkyvä on varsinkin uusi pyöreä tornitalo, mikä tuntuu omaan silmään erikoisuudentavoittelulle. Lähestyn Oulun keilahallia ja Heinäpään urheilukeskusta, missä näkyy paljon erilaisia liikuntapalveluja. Ehkä voisin täällä ruveta kuntoilemaan, ehkä. Katon joku päivä. Se kuuluisa joku. Urheilualue muuttuu teollisuusalueeksi ja saavun Limingantulliin.

Limingantulli on teollisuusalue täynnä erinäköisiä yrityksiä ja kauppoja. Sieltä pääsee Nuottasaareen, jossa on paperitehdas, joka on työllistänyt lukuisia oululaisia. Tehdasnäkymä ei ole kuitenkaan järin kaksinen mereltä tullessa eikä mennessä. Limingantullista lähtee myös Karjasillan suuntaan vuonna 1996 avattu Joutsensilta, joka on 560 pitkä silta. Se ylittää junaradan ja oli valmistuessaan Suomen pisin maasilta. Mutta jään nyt sillan tälle puolen hoitamaan asioita.

Sain nyt kuitenkin avaimet käteen kalustettuun asuntooni. 

Jussi Uusitalo

Tie ajatuksiin - Tarinoita Oulun hämärästä kauneudesta - Osa 2: Saapuminen

 

Osa 2: Saapuminen

Mulla on pelkkä menolippu Ouluun. Siellä odottaa uusi työ kaupassa. Ai että mä oon innosta piukeana ja jonkinmoinen kingkong putosi niskasta, kun jätin sen takapajuisen pikkukaupungin taakse. Pakkasin tavaroita useana päivänä ennen kuin kesä oli edes kunnolla. Niin innoissan olin. Porukat suhtautui ratkaisuuni nihkeästi, mutta lähtöpäivän lähestyessä yhä ymmärtäväisemmin. Totta kai he halusivat, että jäisin ja suorittaisin lukion paikan päällä loppuun. Olin samaan aikaan katkeroitunut Kauhavalle, mutta uhmakkaan innostunut muutosta Ouluun. Kaverit Kauhavalla oli kannustavin mielin, mutta mitään ei jäänyt hampaankoloon. Loppukesästä päätin pitää pienimuotoiset läksiäiset Ojutjärven rannalla, kun keksittiin ottaa kaljaa ja muuta kivaa lähtöni varjolla. Nämä olivat myös kesän parhaat uimakelit. Tällaisia iltoja jää toisaalta kaipaamaan, mutta tämä ei ole arkea vaan pelkkiä kohokohtia, joiden päättyminen tuntuu aina uuteen päivään herätessä suurelta harmaudelta. Kun tiemme erkanivat, teimme kopot. Aamulla vituttaa vaikka ei ois mitään tehnyt. On vain yksinäistä.

Perheeni saatto mut asemalle. Varsinkin äiti oli haikea, mutta porukoista ymmärsi, että tulisin pian takaisin. Käyn toki, mutta tuskin hetkeen. Ostin kaupasta matkaan Saarioisten mikropizzan, jonka söin kylmänä sekä puolitoista litraa Pepsiä. Puolet matkasta meni hyvillä fiiliksillä puhelinta selaillessa ja hyvää romaania lukiessa. Vaikka söinkin roiskeläpän, niin puolet matkasta meni ravintolavaunussa lohisoppaa syöden ja isoa olutta nauttiessa. Aurinko paistoi ja Etelä-Pohjanmaa hiipui yhä nopeammin taakse. Edessä tuntuu olevan aivan uusi elämä, jota kohti mä meen ihan fiiliksissä. Join vielä toisenkin oluen, minulla oli aurinkolasit päässä, enkä malttanut jättää ravintolavaunua. Joku oli jättänyt myös vanhat Ilta-Sanomat pöydältä, jotka joutessani luin samalla olutta nauttien. Puhelinkin latautui.

Saavuin Ouluun. Ketään ei ollut vastassa, koska en tuntenut paikkakunnalta ketään. Tunne oli kuitenkin erinomainen, koska elokuinen keli oli mitä parhain. Join pohjia pepsipullostani. Minulla oli vain normaali vedettävä matkalaukku ja reppu mukana. Matkaa oli vajaa 300 kilsaa.

Oulun rautatieasema on vaikuttava vanha rakennus. Se on avattu vuonna 1886. Sisältä löytyy vanhoja puupenkkejä ja sisustus on oikein retro lipputoimistokyltteineen. Siellä on R-kioskia ja kaikkea, vaikka rakennus onkin pieni. Otin mukaan take away-kahvin ja lähdin käveleen linja-autoasemalle. Rautatieasema onkin oikein valokuvauksellinen sisältä ja ulkoa. Sen on tiettävästi suunnitellut mies nimeltä Knut Nylander, muttei se oo ihan satavarma, mutta vahvasti näin. Vierestä löytyy myös vuonna 1929 rakennettu asemaravintolarakennus, joka on ihan hieno rakennus sekin. Sieltä löytyy nykyään ihan hieno putiikki täynnä käsitöitä ja matkamuistoja sekä kahvio.

Ravintolan vierestä laskeuduin asematunneliin. Olen joskus käväissyt myös Helsingin vastaavassa, joka on tosi iso, mutta kusinen ja täynnä epämääräistä porukkaa. Tämä ei ole mikään yhä suuri maanalainen kaupunki täynnä oheispalveluita vaan menee pelkästään radan ali. On tännekin varmasti kustu, sitä en kiellä. Tänne ei silti alamaailma pääse yhtä hyvin piiloon, koska läpikulkua on kokoajan tämän lyhyen matkan ajan. Tunneli on myös kevyen matkan väylä ja myös pyöräilijöitä kulkee kaiken aikaa. Siitä päästäänkin siihen, että Oulu on tunnetusti pyöräilykaupunki. Tää on myös talvipyöräilyn luvattu maa. Träfiikki on kuitenkin mukavan hiljaista versus suurkaupungit. Saan kävellä kaikessa rauhassa tunnelista Raksilan puolelle. 

Kävelin portaita ylös linja-autoasemalle. Tämän kokoisessa kaupungissa luulisi olevan hyvä matkahuoltopalvelu. Kuinkas ollakaan. Ilta on mitä parhain ja tää koko paska on menny kiinni jo kuudelta! Eikä ole edes viikonloppuisin auki! Tän kokoisessa paikassa, missä busseja liikkuu, niin asiakkaista ei pidetä huolta yhtään! Onneksi ei oo talvi, jokuhan saattaisi jäädä ilman paikkaa missä lämmitellä. Tää kiinteistökin haisee ulkoa sanonko mille! Rakennus on ollut käytössä vasta vuodesta 1983, mutta loppu lienee lähempänä mitä alku. Kyllä tässä näemmä koittaa samassa puljussa joku yksityinen kahvio sinnitellä. Kiitos hälle, mutta onnekseni otin pikkupurtavaa jo ärrällä. Täytynee hankkia infoa tästä kulttuuripääkaupungista muualta.

Otin hotellihuoneen vuonna 1989 rakennetusta hotellista rautatieaseman lähellä Asemakadulla, kunnes saan avaimet vuokrakämppään. Tuon ajan arkkitehtuuria on valtaosa Oulun keskustasta, josta valtaosa pommitettiin toisessa maailmansodassa. Toki viime vuosina on rakennettu lisää kerrostaloja ja varsinkin korkea rakentaminen on ollut suosiossa. Rautatieaseman vierestä löytyy myös uusia kerrostaloja ja niiden viereen on rakennettu myös tunnelia varten entistä kivikukkoa jäljittelevä rakennelma. Kivikukko rakennettiin toisen maailmansodan aikaan junansuorituspaikaksi, mutta entinen purettiin asuinrakennusten tieltä muutama vuosi takaperin.

No mutta, hotelliasia on hoidossa. Koska on niin myöhä, ettei edes bussiasema ole auki, niin pitäisi tässä illasta lähteä katsomaan Oulun meininkiä. Hotellin lähellä on paljon baareja, mitkä tarjoavat niin tanssia, karaokea kuin snookeriakin. Esimerkiksi jatkosodan aikaan vuonna 1941 valmistuneessa Valkealinnan talossa sekä sen läheisyydessä on useampi perinteinen kapakka, kuten jo vuodesta 1942 asti toiminut Sarkka. Talossa on myös optikkoliike. Talo on kuitenkin paremmin tunnettu Paska Kaupunni -kirjoituksestaan, jonka joku neropatti kirjoitti 1980-luvulla Kauko Röyhkän Paska kaupunki -kappaleen innoittamana painovirheellä. Tämä niin sanottu painovirhe on jäänyt vavasti elämään oululaiseen kulttuuriin ja identiteettiin. Tekstiä on sotkettu yli kolme vuosikymmentä useaan kertaan, mutta korjattu alkuperäiseen kirjoitusasuunsa aina uudelleen. Nykyään tämä halutaan myös suojella. Kaikkea sitä, mutta kuitenni.

Istuin alas eräälle terassille ja tilasin ison oluen. Ilta oli kaunis. Tunnen olevani nyt uudessa isossa kaupungissa, missä odottaa uusi loistokas elämä. Näin minä tunnen. Uutuudenviehätys on maksimissaan. Olen fiiliksissä. Kylmä kalja valuu kurkusta alas ja hiilihapot kutittavat kieltäni. Tästä alkaa uus elämä. Fuck yeah.

Jussi Uusitalo

Tie ajatuksiin - Tarinoita Oulun hämärästä kauneudesta - Osa 1: Lähtö

Osa 1 - Lähtö

On kesäkuun ensimmäinen päivä. Mun lukion toinen lukuvuosi Kauhavan lukiossa on just päättynyt. Meillä oli kavereiden kans eilen ihan hyvä meininki. Oli hieno aurinkoinen sää ja lämmintä vettä Ojutjärven uimarannalla. Kyllä kuulit oikein. Täällä Kauhavalla on kuin onkin sentään kärpäsenpaskan kokonen järvi. Wikipedia kertoo, että järven pinta-ala on 56,7 hehtaaria ja rantaviivan pituus 4,7 kilsaa. Ojutjärvi on luonnontilainen hummuspitoinen järvi. En ala jaarittelemaan tästä enempää. Toinen lukuvuoteni on nyt purkissa ja mentiin sen tietyn porukan kans uimaan koulun päätteeksi. Otettiin enemmän tai vähemmän alkoholia tän pikkukaupungin ainoalla rannalla. Täytin helmikuussa 18, joten mulla oli ikää ostaa kaljaa. Osalla kavereista oli vanhempia kavereita, joilla he saivat viinaa Alkosta.

Mun nimi on siis Jussi Uusitalo. Olen kauhavalainen 18-vuotias miehenalku ja päätin just toisen lukiovuoteni. Kauhava on noin 16 000 asukkaan kaupunki Etelä-Pohjanmaalla. Tykkään kirjoitella tätä päiväkirjaani. En tiiä mihin tyyliin kirjoittaisin asiat tälle alustalle. Olen niin sanotusti aito härmäläinen ja pohjalainen, mutta mietin silti miten tätä kirjoittaisin, jos joku vaa eksyis lukemaan tätä. Olen hyvä äidinkielessä, mutta tuntuu ihan pöljältä jos alan tekemään tätä jollain kirjakielellä, koska eihän kukaan normi ihminen puhu sillä tavalla miten meitä opetetaan. (Pöljä, onpa pöljä sanavalinta, mutta mietin tätäkin kun sana piti valita.) Musta tuntuu kuitenkin paremmalta, etten ala ristus sentään korvaan deetä ärrällä tai niin pois päin mikä meidän murteeseen tyypillisesti kuuluu. Koitan pitää tämän vaan mah(r)ollisimman selkeenä puhekielenä.

Palataan muhun. Lukuvuoteni on just päättynyt ja mulla on aika vitunmoinen krapula. Aamulla oli pakki ihan sekasin ja piti käydä oksentamassa. Päättäreitä varten ostetut sikaritkin tekee olosta entistä huonomman. Asun vielä porukoilla ja mulla on pari vuotta nuorempi pikkuveli. Porukat on semi konservatiivisia kepun äänestäjiä, mutta ihan asiallisia perusluterilaisia. Mä oon ainakin omasta mielestäni vähän modernimpi ja erosin kirkosta heti kun täytin 18. Tulin kotitalooni aamuyöstä. Mua huudettiin kaheksan aikaan aamupalalle, mutta en pystynyt nousemaan sängyn pohjalta. Pystyin sitten puolenpäivän aikaan kampeaan itteni ylös lämmittämään jo jäähtynyttä puuroa ja paistamaan munia. Sain kuunnella isännän vittuilua, vaikka kaikella rakkaudella hän tekeekin niin. Pikkuveljeni täyttää pian 16, mutta ei hänkään ole niin puhdas pulmunen. Itse asiassa hän on ikäistensä piireissä niitä pahoja poikia ja melko eri puusta veistetty mitä ite oon. Ei silti mitään äärimmäistä, vaan melko perinteisellä "pojat on poikia" -mentaliteetilla.

Istun sohvalla ja mietin syntyjä syviä. Tiedän, mitä krapula tekee mielelle ja asiat päässäni saattavat saada suuremmat mittasuhteet. Silti mietin, mitä hittoa mä oikein teen täällä. Tää on pieni konservatiivinen kaupunki keskellä Härmää. Mulla on ympärillä ihan ok määrä ihmisiä, mutta nyt kun lukuvuoden päättäjäisetkin ovat ohi, olen hyvin ulkopuolinen. Nään välillä joitain muutamia, mutta en säännöllisesti. Mulla on kesäksi tiedossa töitä K-Marketissa ja tiedossa ihan ok määrä tunteja. Vaikka asiat saattavat saada nyt isommat mittasuhteet, mulla kasvaa ajatus päästä joksikin aikaa pois tästä kylästä. Saan kesätöissä sen verran massia, että pääsisin alkuun jossain muualla. Olen käynyt usein Seinäjoella. Se ei ole tarpeeksi iso ja sivistynyt paikka. Vaasakaan ei tunnu hyvältä. Täällä on rautatieasema, joten voisin mennä jonnekin minne juna vie. Tampere? Helsinki? Oulu? Kuulostaa lupaavalle. Taidan kuitenkin hoitaa nää reilu pari kuukautta kaupalla ja lähen sitten. Lukiota on jäljellä vielä vuosi, mutta pakko pitää breikkiä. Musta ei tunnu nyt hyvälle täällä. Haluan nähdä isomman maailman, johon mahtuu enemmän kaltaisiani tyyppejä.

No mutta. Tehdäänpä tehän väliin sellane aikahyppy mun alkukesästä vähän pidemmälle. Sillä tavalla se mun kesä alkoi. Toivuin krapulasta henkisesti parissa päivässä. Kaupalla on ollut ihan kivaa touhuta. Olen saanut lukiolaiseksi ihan kelpo määrän työtunteja ja paljon vastuuta. Rauhasen Pasi on leppoinen esimies, joka on ollut reilu meitä työntekijöitä kohtaan ja ollaan saatu nauttia kaupan valmisruokatiskin ja salaattibaarin tuotteita veloituksetta. Keskenämme me työyhteisössä kutsutaan häntä kaikella rakkaudella Etu-Rauhaseksi. Voi vittu tää saattaa kuulostaa niin puujalalle, jonka keksimällä keksin. Ken tietää. Meillä on töissä erinomainen henki ja olen itse päällisin päin sosiaalinen, mutta en silti näe juurikaan työkavereitani vapaa-ajalla. Olen viihtynyt silti kovasti töissä. Koska kaupunki on pieni, meillä käy päivästä ja viikosta toiseen samoja asiakkaita. Se on sekä hyvä että huono asia. Se on kaupan kannattavuuden ja oman viihtyvyyden kannalta hieno asia, että asiakkaina on kiitollisia hyvänpäiväntuttuja. Kolikon kääntöpuolena on samoja hankalia tapauksia ja kylähulluja, jotka rasittavat mua aina niin perkeleesti. En saisi puhua asiakkaistani nimillä, mutta sanotaan Vanhasen Turo, joka tulee aina niin pahanhajuisena vittuilemaan ja tinkaamaan. Onko asiakas aina oikeassa? Ei vitussa ole. Häntäkin joutuu se kerran viikkon pariin patistamaan pitkään kotiin käyttäytymään. Sitten on paikallisia alaikäisiä, jotka yrittävät päästä kaljojen ja tupakkien kanssa kassan ohi sekä myös saada maksaa ostoksensa mun vuorollani. Syy koska olen heitä vain vähän vanhempi ja osa on myös samassa lukiossa. En ole näiden läheinen kaveri ja kuulen kesän loppua kohden vittuilua siitä, että en mukamas jeesaa mun kaveria. Teen vain työni, koska en myy alaikäisille. Sana kiirii ulos ja musta tulee joku kyrpä kesäapulainen. 

Tää kylä on niin perseestä ja haluan entistä enemmän pois täältä. Vaikka töissä on ihan kivaa ja mulla on muutamia vanhoja kavereita, tunnen että haluan uuden alun heti. Ihmettelen, miksi osa mun kavereista haluaa jäädä tänne johonkin peltotöihin, eikä jahdata omia unelmiaan. Sen sijaan riippakivenä on velvollisuuden tunne perheen elinkeinosta. Tätä ei varmasti moni allekirjoita, mutta tältä musta tuntuu. Ehkä en olekaan itse aito härmäläinen, vaan todellinen paikkani on jossain muualla. Kun meillä on tänä päivänä somet ja kaikki, niin tiedän ehkä paremmin mistä haaveilen. Olenko liian sivistynyt tänne? Joku tätä lukeva paikallinen haluaisi varmasti lyödä mua turpaan, kun tällä tavalla avaudun ja tyyliin kritosoin maataloutta ja kaikkea. Ei tarvitse ajassa mennä kauas taaksepäin, niin moraa tulisi varmasti edestä ja takaa. 

Kaverini täällä Kauhavalla ovat ihan jees ja olen tuntenut heidät pitkään. Ollaan nyt kesällä keitelty kahveja, jauhettu paskaa, heitetty läppää ja muutenkin pyöritty ympäri kyliä Samburgerin grillillä ja muualla. Syvää yhteyttä meillä ei kuitenkaan ole, enkä kovin paljon puhu omista tuntemuksistani. Osa on myös kasvanut vaikenemisen kulttuuriin, eikä avautuminen ole suotavaa. Mentaliteetti on klisheinen suomalainen pullo pöytään ja kaikki ulos. Ei saatana vaikka niin kävisikin, niin huolenaiheet ovat ilmanaikuisia ensimmäisen maailman ongelmia jotka liittyvät tyypillisesti auton vikoihin. Vaikka ympärilläni on ihmisiä, olen jossain määrin myös yksinäinen ja ulkopuolinen tässä härmäläisessä kuplassa. Olisi myös kiva jakaa enemmän omia tunteitaan ja löytää enemmän samanhenkisiä ihmisiä. Kaverinkaveri Saarisen Jesse tuli eräänä päivänä kesäkuun lopulla käymään kotikaupungissaan Kemistä. Mulle hyvänpäivän tuttu ja päätin sitten mennä kaverini Paakin Hannun kanssa Jesseä asemalle juna-asemalle vastaan. Jesse oli opiskellut Kemissä pari vuotta. Hän kuitenkin kertoi samalla käyvänsä paljon Oulussa ja kehui kaupunkia todella monipuoliseksi paikaksi. Oulussa on yli satatuhatta asukasta ja sinne on hyvät junayhteydet. Kun Jessen saavuttua mutustelimme pizzaa Kauhavalla, ajatukseni selkenivät.

Ei mennyt montaa päivää Jessen vierailusta, kun olin tehnyt päätökseni. Kesän edetessä ajatukseni kirkastui entisestään, kun pohdin isoja mestoja Suomessa. Päätin, että päiväopinnot lukiossa menevät jäihin ja vaihdan maisemaa. Oulu alkoi tuntua koko ajan houkuttelevammalta ja otin selvää kaupungista Jesseltä ja muualta. Kesätöissä luisti hyvin enemmän tai vähemmän. Puhuin asiasta myös porukoiden kanssa. Ne suhtautuivat hyvin nihkeästi, koska lukioni oli vielä kesken. Sanoin suorittavani opintoja etänä ja mahdollista on jatkaa myös neljännelle vuodelle. Isännän mukaan tämä on vain hetken mielenhäiriö ja menee pian ohi, mutta olen ajatellut asioita vakavasti päättäjäispäivästä lähtien. Isännän suhtautuminen asiaan voimisti vain tahtoani lähteä. Äitillä tulee ikävä, kuten aina, mutta itsenäistymisen aika tulee ennemmin tai myöhemmin. Elämä tässä pikkukaupungissa kyllästyttää, kun näen kaupalla pahoina päivinä, mutta säännöllisesti toistuvin väliajoin Vanhasta yrittämässä tehdä viinan ja paskanhajuisena esittämässä tärkeää sekä paikallisia jonneja koettelemassa rajojani. Samoin kaikenkarvaista, mutta konservatiivista porukkaa, joiden kanssa huumorimme ei kohtaa alkuunkaan. 

Olin pitkin kesää aktiivinen Oulun suuntaan. Lähettelin työ- ja asuntohakemuksia. Rakas pomoni Etu-Rauhanen kuuluu siihen porukkaan, joka jää kaipaamaan mua Kauhavalla. Hän olisi joka tapauksessa menettänyt minut lukiovuoden mukana, mutta Pasi päätti kuitenkin tukea mua muutossa ja suositteli mua lämpimästä kauppoihin Oulussa. Sain työpaikan oululaisesta kaupasta syyskuun vaihteesta alkaen ja näin myöhemmin myös asuntoasiat järjestyivät. Hannu ja muut paikalliset retkut olivat että tsemppiä, mutta meinasivat poiketa. Kannustavin mielin, mutta ilman suurta draamaa. Tein päätökseni. Jätin Kauhavan lukion fyysisesti ja ostin pelkän menolipun Ouluun. Iso city ja sivistys kutsuvat. Mua ei kiinnosta enää elää arkeani täällä. En malta odottaa elokuun loppupuoliskoa. Tunne oli vapauttava, kun asiat järjestyivät.

Jussi Uusitalo